II.
Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen, kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni. Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta yksinäisyydessäni… ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja kuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli hirveä ihminen! Jumala varjele!… Isokasvuinen, mustasilmäinen, mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes katsonutkaan… semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta! Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään selkäpiitäni hivellyt… Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena pysyy!
Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle Oksana niminen vaimokin.
Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: "Kuules, Roman, sinun pitää naida!"
Ensin vastasi Roman:
"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!"
Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla… Ehkäpä oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole… sitä oikeaa… olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.
Mutta se toinen, se oli oikea… niitä muinaisia… Minä sanon sinulle, että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä ainoaa ihmistä pelkäävät… Katsohan esimerkiksi haukkaa ja kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa. Haukka on Pan, ja kukonpoika — on yksinkertainen talonpoikaisnainen!
Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat, ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti tiehensä — hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan otsaansa rypistää, ollaan peloissaan — kun hän nauraa, iloitaan — ja kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi uskaltanut vastustella.
No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.