Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan. Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.
"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin", sanoi.
Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. "Mene tiehesi! Ei täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma pilautuu siitä." Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:
"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies, kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole; onpa se tottaansa hauskaakin!"
Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni — varmaan tänne on lapsi syntynyt — — ja niin olikin.
Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain. Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:
"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle."
Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa… se on sama puu, jonka alle lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee, huutelee niin surkeasti! — Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää lenteleisi… mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin… oi, kun sitä sieluraukkaa on sääli!
Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan. Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:
"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun lapseni, mutta se toinen, se on minun omani."