Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.
"Miksi minua sätit?" kysyi. "Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään? Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain, niin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle: 'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'… Herkeähän sinä itkemästä, muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn."
Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni… pelkäsi, alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa… se Romania tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies. vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti, jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!… minä tunnen naiset. Ja Oksana oli liukas olento… moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!… Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.
Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin kirveellä puita kaataa…
Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.
"Kuinkas käy?" kysyy Pan.
"Kiitos kysymästä", Roman vastasi. "Olen terve, mikäs minun olisi? Entäs te?"
Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti nauramaan, Pan kanssa.
"Jumalan kiitos, että terve olet", Pan sanoi, "mutta missä vaimosi on?"
"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona."