En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui, näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.
"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt itsesi onnettomuuteen."
"No, mene nyt", Opanas sanoi. "Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. — Ja kun hän sinut ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin."
"Hyvä", Roman vastaa, "menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane linnun haulia vaan karhun kuulan."
Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi — ilostui sydän; kun toisen joi — alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo penkille kohentanut.
Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa; mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut. Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin — silmät paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania suututti.
"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä. Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset — hän vain nauraa!"
Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan osannut.
"Miksipä minä itkisin!" Roman vastasi. "Sittenhän huonosti olisi! Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä. Itkekööt toki ennemmin viholliseni!"
"Olet siis tyytyväinen?" Pan kysyy.