"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa", sanoi. Siinä laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.
Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.
Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään… ja metsä humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka laulaa kuinka Panna Pania itkee. — — —
Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:
"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! — — Laulu oli hyvä — — mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu"…
Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.
"Oi Pan, Pan", Opanas puhui, "meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on kuin kulta, joka ei koskaan ruostu… niin vanhat sanovat!"
Pan liikautti kärsimättömästi kättään.
"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas, mene, en viitsi sinua enää kuunnella."
Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.