"Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi luo: sydämeni aavistaa pahaa."
Mutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.
"Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi, muutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te seisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä esi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!"
Silloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen Romanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Opanas heitti pandoransa puuhun — se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi vain metsään hupeneva huokaus.
"Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka eivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista palvelijaa tarvinne!"
Ennenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti tiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.
Roman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi kulkiessaan huusi Oksanalle: "Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja valmista Panille vuode."
Pian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi yksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi ja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut heinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin… kuulin sitten Oksanan itkevän.
Mitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni tapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja nukuin.