VIII
Mustasukkaisuus
Zadigin turmio johtui juuri hänen onnestaan ja varsinkin hänen ansioistaan. Hän seurusteli joka päivä kuninkaan ja hänen korkean puolisonsa Astarten kanssa. Hänen keskustelunsa viehätystä lisäsi suuresti se halu miellyttää, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut kauneudelle. Hänen nuoruutensa ja sulonsa tekivät huomaamatta Astarteen vaikutuksen, josta tämä aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa intohimo jo hiipi hänen viattomaan poveensa. Pelotta ja epäilyksettä Astarte halusi mielellään nähdä ja kuulla miestä, joka oli kallis sekä hänen puolisolleen että valtiolle. Hän ei väsynyt ylistämästä häntä kuninkaalle; hän puhui hänestä hovinaisilleen, jotka vielä koettivat voittaakin hänet ylistelyillään. Kaikki oli omiaan painamaan yhä syvemmälle hänen sydämeensä sen nuolen, jota hän ei vielä tuntenut. Hän antoi Zadigille lahjoja, joihin hän kätki enemmän hellyyttä kuin itse aavistikaan. Hän luulotteli puhelevansa hänelle pelkästään kuningattarena, joka oli tyytyväinen hänen palveluksiinsa, mutta joskus olivat hänen sanansa selvänä ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.
Astarte oli paljon kauniimpi kuin edellämainittu Semira, joka ei voinut sietää silmäpuolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut leikata puolisoltaan nenän. Astarten ystävällisyys, hänen hellät sanansa, joita hän jo alkoi punastua, hänen katseensa, joita hän koetti kääntää syrjään, mutta jotka siitä huolimatta kiintyivät Zadigin katseisiin, sytyttivät Zadigin sydämessä tulen, jota hän kovin hämmästyi. Hän taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli häntä auttanut, mutta sai siitä vain selvyyttä tilaansa, ilman mitään lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu majesteetti, kaikki ne esiintyivät hänen silmissään koston jumalina. Hän taisteli, hän riemuitsi voitostaan; mutta tämä voitto, joka hänen täytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi hänelle paljon huokauksia ja kyyneleitä. Hän ei enää rohjennut puhutella kuningatarta sillä hellällä vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta viehätystä. Hänen silmänsä verhoutuivat pilveen; hänen sanansa olivat teennäisiä ja sekavia; hän loi katseensa alas, ja kun hän vasten tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi hän kuningattaren katseen täynnä kyyneliä, joista kimpoili häntä vastaan tulinuolia. He näyttivät sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme rakastaa; meitä molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.
Zadig lähti hänen luotansa aina hämillään ja epätoivoisena, sydän täynnä tuskaa, jota hän ei enää jaksanut kestää. Mielenkuohunsa vallassa hän purki salaisuutensa ilmi ystävälleen Kadorille, aivan kuin mies, joka, kauan kestettyään ankaran tuskansa ahdistusta, vihdoin paljastaa kipunsa sillä huudolla, minkä vaivan ankara kaksinkertaistuminen häneltä pusertaa esiin, ja kylmällä hiellä, mikä tihkuu hänen otsastaan.
Kador sanoi hänelle:
"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata itseltäsi. Intohimolla on omat merkkinsä, joiden suhteen ei liioin voi erehtyä. Päätäppä itse, rakas Zadig: jos jo minä olen nähnyt sinun sydämeesi, eiköhän silloin kuningaskin keksi siinä tunnetta, joka loukkaa häntä? Hänen ainoa vikansahan onkin mitä rajattomin mustasukkaisuus. Sinä tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla kuin kuningatar omaansa, koska sinä olet filosofi ja samalla Zadig. Astarte on nainen; hän huolehtii katseistansa sitäkin vähemmän, koska ei vielä luule itseään rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti vakuuttunut viattomuudestaan hän laiminlyö tarpeelliset ulkonaiset varokeinot. Minä vapisen hänen puolestaan niin kauan kuin hänellä ei ole mitään moittimista itsensä suhteen. Jos teidän kesken olisi olemassa yhteisymmärrys, niin te voisitte pettää kaikkien silmät. Mutta parhaillaan syntyvä intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa helposti itsensä; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsensä."
Zadigia kauhistutti ajatus pettää kuningasta, hyväntekijäänsä; eikä hän koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin hän tahtomattaan tunsi rikkoneensa häntä vastaan.
Sillä välin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, hänen otsansa lensi niin punaiseksi hänen sitä lausuessaan, hän oli toisinaan niin liikuttunut, toisinaan taas niin hämillään, kun hän kuninkaan läsnäollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syvä haaveilu valtasi hänet Zadigin mentyä, että kuningas tuli levottomaksi. Hän uskoi todeksi kaiken näkemänsä ja kuvitteli mielessään, mitä ei ollut nähnyt. Erityisesti hän huomasi, että hänen vaimonsa tohvelit olivat siniset samoinkuin Zadiginkin; että hänen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja Zadigin lakki samoin keltainen. Nehän olivat hirveitä todisteita niin tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Epäilys muuttui pian varmuudeksi hänen katkeroituneessa mielessään.
Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heidän sydämiensä vakoojia. Pian oltiin selvillä siitä, että Astarte oli hellä ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yhtä kateellisen vaimonsa lähettämään kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen. Hallitsija ei nyt enää ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi kostaa. Hän päätti eräänä yönä myrkyttää kuningattaren päivän koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. Tähän työhön hän määräsi erään julman eunukin, jota hän tavallisesti käytti kostotoimiensa suorittajana.