IX
Piesty nainen

Zadig suuntasi kulkunsa tähtien mukaan. Orionin tähtikuvio ja loistava Sirius ohjasivat häntä Kanopusta[28] kohti. Hän ihmetteli noita suunnattomia valopalloja, jotka silmissämme näyttävät vain vähäisiltä kipinöiltä, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan huomaamaton piste avaruudessa, näyttää meidän halujemme valossa suurelta ja ylevältä! Edelleen hän kuvitteli mielessään ihmiset, kuten he todella ovatkin, hyönteisiksi, jotka syövät toisiansa pienen lokahiukkasen pinnalla. Tämä tosi kuva näytti tekevän tyhjäksi hänen onnettomuutensa, se kun asetti hänen eteensä hänen oman olemuksensa ja koko Babylonin mitättömyyden. Hänen sielunsa liihoitteli äärettömyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena, maailmankaikkeuden muuttumattoman järjestyksen. Mutta kun hän vihdoin, palattuaan omaan itseensä ja käännyttyään jälleen omaan sydämeensä, ajatteli, että Astarte oli kenties jo kuollut hänen puolestaan, niin avaruus heti katosi hänen silmistään, eikä hän nähnyt koko luonnossa muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin.

Ollessaan näin vuoroin ylevän filosofian, vuoroin masentavan tuskan heittelemänä ylös ja alas, hän läheni Egyptin rajoja. Hänen uskollinen palvelijansa oli jo edeltä rientänyt läheisimpään kauppalaan etsimään hänelle majapaikkaa. Sillä välin Zadig kuljeskeli kauppalaa ympäröivien puutarhojen luona. Äkkiä hän huomasi, lähellä valtatietä, kovasti itkevän naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen miehen, joka ahdisti häntä. Jo oli mies saanut hänet kiinni; nainen syleili hänen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen löi ja herjasi häntä. Egyptiläisen rajuudesta ja naisen yhä toistuvista anteeksipyynnöistä hän päätti, että mies oli mustasukkainen ja nainen uskoton. Mutta tarkasteltuaan lähemmin tuota naista, joka oli tavattoman kaunis ja muistutti näöltään jonkin verran onnetonta Astartea, hän tunsi mitä syvintä sääliä häntä ja inhoa egyptiläistä kohtaan.

"Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mitä raaimman miehen käsistä; pelastakaa henkeni!"

Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heittäytymään naisen ja hirviön väliin. Hän osasi hiukan egyptin kieltä ja sanoi miehelle tällä kielellä:

"Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyyttä, niin vannotan sinua kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten häväistä tätä luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyjmeleensä?"

"Ahaa!" karjui hirviö; "sinä siis myös rakastat häntä! Niinpä minun täytyy kostaa sinullekin."

Näin sanoen hän jätti naisen, jota toisella kädellään piti kiinni hiuksista, tarttui keihääseensä ja aikoi sillä lävistää muukalaisen. Mutta tämä, ollen täysin kylmäverinen, väisti helposti tuon raivostuneen miehen hyökkäyksen. Hän tarttui kiinni keihääseen rautakärjen läheltä. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas riuhtaista sen pois häneltä; siinä rytäkässä keihäs katkesi. Egyptiläinen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he kävivät toistensa kimppuun.

Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig väisti ne taitavasti. Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja katseli heitä. Egyptiläinen oli väkevämpi kuin hänen vastustajansa, mutta Zadig oli notkeampi. Hän taisteli kuin mies, jonka käsivartta pää hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeitä ohjasi aivan sattuman kaupalla hänen sokea vimmansa. Zadig lyö häneltä taitavasti aseen kädestä; ja kun egyptiläinen, vielä enemmän raivostuneena, tahtoo karata hänen kimppuunsa, tarttuu Zadig häneen, pusertaa hänet syleilyynsä ja kaataa maahan, asettaen miekan kärjen hänen rintaansa vasten ja luvaten säästää hänen henkensä. Vihan vimmassa vetää egyptiläinen tikarinsa ja haavoittaa sillä Zadigia, juuri kun tämä aikoi antaa hänelle armon. Silloin Zadig raivostuneena lävistää hänet miekellaan. Egyptiläinen päästää hirveän huudon ja heittää henkensä kovalla kuolonkamppauksella.

Zadig lähestyi nyt naista ja lausui tälle nöyrästi: