Muut ritarit tekivät paremmin velvollisuutensa. Jotkut heistä voittivat kaksi taistelijaa peräkkäin; jopa eräät pääsivät kolmeenkin. Ainoastaan prinssi Otam voitti neljä.
Vihdoin tuli Zadigin vuoro. Hän pudotti satulasta kaikella mahdollisella soreudella neljä ritaria peräkkäin. Lopullinen voitto oli nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisellä oli kultainen, sinisellä emaljoitu sotisopa ja samanvärinen kypärintöyhtö; Zadigin asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka sydän sykki kiivaasti, rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle värille.
Molemmat taistelijat tekivät hyökkäyksensä ja käännöksensä niin notkeasti, käyttelivät keihästään niin sulavasti ja istuivat satulassaan niin tanakasti, että kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat, että Babylon saisi heistä kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heidän ratsunsa jo olivat väsyksissä ja heidän peitsensä katkenneet, Zadig ryhtyi seuraavaan keinoon: hän ahdisti sinistä ritaria takaapäin, keikautti itsensä tämän ratsun lautasille, tarttui häneen vyötäisiltä, heitti hänet maahan, istahti hänen sijaansa satulaan ja karautti maassa viruvan Otamin ympäri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto valkoiselle ritarille!"
Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myös Zadig hyppäsi alas ratsulta kalpa kädessä. Molemmat seisoivat nyt kisakentällä vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kypärien höyhentöyhdöt, käsivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lentelivät kauas ympäri tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pistävät ja sivaltavat, vasemmalle ja oikealle, päähän ja rintaan. He väistävät ja hyökkäävät, kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he kiemurtelevat kuin käärmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin leijonat. Säkeniä säihkyy ympäri joka kerta kun he iskevät toisiaan. Vihdoin Zadig hetkiseksi jännittää kaiken mielenmalttirisa, pysähtyy, tekee nokkelan tempun, syöksyy Otamin kimppuun, kaataa hänet ja riisuu aseista, jolloin Otam huudahtaa:
"Oi valkoinen ritari! Sinut näkyy määrätyn Babylonin hallitsijaksi!"
Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain määräysten mukaisesti vietiin sekä valkoinen että sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin muutkin. Mykät pantiin heitä palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa. Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykkä. Vihdoin heidät jätettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan tuli esittää tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten ilmaistakseen itsensä.
Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin väsynyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu hänen naapurikseen, ei lainkaan nukkunut. Hän nousi keskellä yötä, hiipi Zadigin huoneeseen, otti hänen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja jätti sijaan oman vihreän asunsa. Päivän koitteessa hän ylpeänä astui ylimaagin eteen julistamaan, että juuri hän oli voittaja. Tosin se oli kaikille yllätys, mutta kun Zadig yhä nukkui, niin Itobad julistettiin voittajaksi. Hämmästyneenä ja epätoivo sydämessään Astarte palasi Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhjä, kun Zadig vihdoin heräsi; hän etsi aseitaan, mutta löysi vain tuon vihreän sotisovan. Hänen täytyi pukeutua siihen, kun hänellä ei ollut mitään muitakaan vaatteita. Hämillään ja harmistuneena hän vihaisesti heitti sen ylleen ja poistui tässä asussa.
Kaikki ne, jotka vielä olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat hänet ivanaurulla vastaan. Hänet ympäröitiin joka taholta, häntä naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut nöyryyttävämpiä loukkauksia. Jo loppui häneltäkin kärsivällisyys; hän ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskaväen, joka uskalsi häväistä häntä; mutta hän ei ollut selvillä siitä, mitä hänen tuli tehdä. Hän ei voinut tavata kuningatarta eikä vaatia takaisin hänen lähettämäänsä valkoista sotisopaa, ettei vain mitenkään saattaisi häntä väärään valoon. Siten hän samalla oli sekä syvän tuskan vallassa että täynnä raivoa ja rauhattomuutta.
Hän kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siitä, että hänen onnentähtensä oli määrännyt hänet auttamattomasti onnettomuuteen, ja kävi ajatuksissaan läpi kaikki vastoinkäymisensä tuon naisen jutusta alkaen, joka kammosi silmäpuolia, aina sotisopansa kadottamiseen saakka.
"Se johtuu siitä", sanoi hän, "että heräsin liian myöhään. Jollen olisi maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan onnettomuudeksi."