Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi puhella niin järkevästi. Vihdoin isäntä, tuon yhtä opettavaisen kuin miellyttävän keskustelun perästä, vei molemmat vieraansa heidän huoneeseensa, kiittäen samalla taivasta siitä, että se oli lähettänyt hänen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmistä. Hän tarjosi heille rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenkään voinut loukata. Erakko kieltäytyi ja sanoi, että heidän täytyi jättää hyvästit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen päivän koittoa. Ero oli sydämellinen; varsinkin Zadig tunsi syvää kunnioitusta ja kiintymystä niin rakastettavaa miestä kohtaan.
Kun erakko ja hän olivat jääneet kahden huoneeseensa, puhelivat he vielä kauan ylistävästi isännästään. Päivän koittaessa vanhus herätti toverinsa sanoen:
"On aika lähteä; mutta tahdon sitä ennen, kaikkien vielä nukkuessa, jättää tälle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja myötätunnostani."
Näin sanoen hän otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena alkoi Zadig huutaa ja tahtoi estää häntä niin hirveästä teosta. Mutta yliluonnollisin voimin veti erakko hänet mukaansa. Talo oli syttynyt tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti.
"Jumalan kiitos!" hän sanoi. "Kohta on rakkaan isäntämme talo tuhkana perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies hän on!"
Nämä sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa räjähtää nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle isälle, pieksää häntä ja paeta tiehensä. Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään kaikesta tästä, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen kahlehtimana, seurasi tätä viimeiseen majapaikkaan.
Sen emäntänä oli eräs hyväsydäminen ja siveä leskivaimo, jolla oli luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellyttävä veljenpoika, hänen ainoa toivonsa. Hän kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi. Seuraavana aamuna hän käski veljenpoikansa saattamaan matkamiehiä eräälle sillalle saakka, joka, äskettäin särkyneenä, oli vaarallinen kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heidän edellään. Heidän saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle:
"Tule lähemmäksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani tädillesi."
Näin sanoen hän tarttui poikaa hiuksiin ja työnsi hänet jokeen. Poika syöksyi alas, näyttäytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten virran pyörteisiin.
"Voi sinua, hirviö, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig.