"Sinä lupasit minulle enemmän kärsivällisyyttä", keskeytti erakko. "Tiedä siis, että sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti tuhkaläjäksi, sen omistaja on löytänyt suunnattoman aarteen. Tiedä myös, että tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden perästä murhannut tätinsä ja kahden vuoden perästä sinut."
"Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt mitään pahaa?"
Vielä näin puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella enää ollutkaan partaa, vaan että hänen kasvonsa olivat aivan nuortuneet. Hänen erakkopukunsa katosi pois; neljä kaunista siipeä peitti hänen majesteetillisen, valoa säteilevän ruumiinsa.
"Oi taivaan lähettiläs, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig heittäytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41] opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka hänen on alistuttava taivaan ikuisiin määräyksiin?"
"Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tietämättä mitään. Sinä sentään olit kaikista ihmisistä se, joka ansaitsit enimmin valaistusta."
Zadig pyysi häneltä lupaa puhua, sanoen:
"Minä epäilen omaa itseäni, mutta rohkenenko pyytää sinua valaisemaan erästä epäilystäni? Eikö olisi ollut parempi parantaa tämä lapsi, tehdä hänestä kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa hänet?"
Jesrad vastasi:
"Jos hänestä olisi tullut kelpo mies ja jos hän olisi saanut elää, niin olisi hänen kohtalonsa ollut, sekä hänen itsensä että sen naisen, jonka hän olisi nainut, ynnä sen pojan, jonka tämä olisi hänelle synnyttänyt, joutua salamurhan uhriksi."
"Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten välttämätöntä, että ollenkaan on rikoksia ja onnettomuutta ja että onnettomuudet kohtaavat juuri hyviä ihmisiä?"