Kuu valoi hopeista hohdettaan suloisiin, lapsellisiin kasvoihin, ja nuoren tytön tummain silmäin katse harhaili ympärillä seisovista kauas haaleaan kuuhun yöllisellä sinitaivaalla, kuin tarkoittaisi hänen laulunsa sitä. Kookas mies vierelläni seisoi liikkumattomana ja tuijotti syvään hengittäen tyttöön. Kappaleen loputtua meni hän äidin luo ja painoi jotakin hänen käteensä, sitten kääntyi hän äänetönnä ja poistui.
Astuttuamme tien poikki ja saavuttuamme puutarhaan sanoi hän liikutettuna:
— Ja hänen täytyy turmeltua kadun loassa ja kapakkain saastutetussa ilmassa — se on kurjaa!
— Te erehdytte, hänen äidillään on kokonaan toiset tuumat, sanoin ja kerroin lyhykäisyydessä rouva Völkerlingin elämänvaiheista ja tulevaisuuden unelmista, joiden päämaalina oli pieni, sievä koti, kunniallinen käytös ja tyttärelle kunnon mies.
— Ei kukaan äiti ole niin huono, ettei tahtoisi kasvattaa tytärtään hyväksi ihmiseksi, mutisi raatimies. — Mutta kuunteleppas, Heinrich, miten tuo tyttö osaa liritellä! sanoi hän vaarille. Äiti ja tytär olivat juuri alkaneet erästä tuttua laulua.
Raatimies pysähtyi kuuntelemaan. Pyöreät, sävyisät kasvonsa osottivat syvää ja todellista ihastusta.
— Oi — kuinka hän laulaa, puhkesi hän sanomaan. — Häntä voisi vaikka kaiken yötä kuunnella.
Vaari kääntyi harmistuneena; hänen kysymyksensä eräästä rakennuspuiden huutokaupasta hyvän ystävänsä syntymäkaupungissa oli jo kolme kertaa keskeytynyt.
— Pidättekö suunne kiinni, tuhat tulimaista! ärjäsi hän matalan muurin yli soittajille, se riittää nyt jo. Aivanhan siitä mieli murtuu kun tuota surkeaa vingutustanne kuuntelee!
Oitis soitto taukosi.