— Nyt sinä, Heinrich, käyttäydyit oikein pahoin, sanoi raatimies moittivalla äänellä.
— Ei sillä väliä! murahti vaari vastaan. — Minä en ole niin hienotunteinen kuin sinä, enkä soitannosta ymmärrä tuon enempää. Koko tämä juttu jo oikeastaan minua väsyttääkin. Tulevalla viikolla tarvitsen heidän asuntonsa muihin tarpeisiin — ja silloin saavat luunsa sieltä korjata.
Raatimies vaikeni. Vaari rauhoittui pian ja kun hän uudisti kysymyksensä rakennuspuiden huutokaupasta, niin hän sai tyydyttävän vastauksen. Keskustelu ujui pitkäveteiseksi ja ammattimaiseksi.
Minä jätin heille jäähyväiset. Tarkastin vielä kerran vierashuonetta oliko kaikki siellä järjestyksessä. Sitten menin levolle, minulla kun oli tapana nousta varhain ja tiesin etteivät herrat aivan kohta suoriutuisi nukkumaan. He eivät olleet kotvilleen toisiaan tavanneet, ja kun raatimies pääsi lempiaineeseensa, viisaustieteeseen käsiksi, niin hän pakinoi loppumattomiin.
Nyt minun täytyy vähän lähemmin kertoa kunnon raatimiehestä.
Mieheni ja hän olivat vanhoja tuttavia ja he olivat hyvät ystävät huolimatta siitä, että raatimies oli vaaria kymmentä vuotta vanhempi. Hänen nimensä oli Oskar Mehrboom ja hän oli ollut vaarin opettaja metsäopistossa. En muista enää mitä ainetta hän opetti. Hän oli aivan äkkiä luopunut toimestaan — ilman mitään huomattavaa syytä — ja muutti silloin takaisin syntymäkaupunkiinsa, jossa asettui asumaan torin varrella olevaan muhkeaan taloon, jossa äitinsä juuri oli kuollut. Hän oli jälkeensä jättänyt jommoisenkin omaisuuden, jotta poikansa voi elää oman mielensä mukaan. Hänen mielitöitään oli talon takaisen ison puutarhan hoitaminen — se kuuluikin kaupungin merkillisyyksiin — ja soitteleminen. Hän osasi soittaa kitaraa, harppua ja klaveeria. Mutta laulaa hän ei osannut, kuinka paljon hän sillä vaivasikin itseään. Äänensä oli kuin olikin karkea ja soinnuton. Ja vanha, äidiltään peritty keittäjättärensä tärväsi sen täydellisesti. Hän laittoi näet niin maukasta ruokaa, että se kunnon Oskarista maistui aivan liian hyvältä. Päivä päivältään hän vain lihoi ja äänensä sortui sortumistaan.
Vähitellen alkoi hän halusta keittotaitoakin tutkia. En ole missään syönyt niin herkullisia hakkeluksia ja paisteja kuin hänen pöydässään; forellit eivät muualla missään tulleet niin sinisinä ja hyvin vadille asetettuina pöydälle — ja munapiiraitaan kiitettiin laajalti koko seudussa.
Puuhatakseen kumminkin jotakin tässä maailmassa, oli hän ruvennut tuon pienen kaupungin raatimieheksi, ja siitä toimestaan liikeni hänelle kylliksi aikaa lempiaskareihinsakkin. Tieteelliset opinnot — ja kaikki mitä siihen kuului — oli hän siis silleen heittänyt, hän antautui täydellisesti neilikkojaan, soitantoaan ja — kyökkiään hoitamaan.
Se siis ei ensinkään kummastuttanut minua, kun seuraavana aamuna näin raatimiehen istuvan Linan rinnalla majalan edessä olevalla penkillä. Äitinsä askaroi majassa. Hän puhui nuorelle tytölle niin kiihkeästi etten malttanut olla nauramatta. Aamuruualla ollessa kysyin leikillisesti aikoisikko hän asettaa pikku Linan hopeaa helähtelevän kurkun hyväin soittokoneittensa kokoelmaan.
— Rakas serkkuni, vastasi hän miettivästi, — jospa se vain olisi mahdollista, niin — —