Nauroin hänen vakavuuttaan ja miettiväisyyttään, mutta minulla ei ollut aavistustakaan niistä tuumista, jotka hänen aivoissaan alkoivat itää.
— Muija on kamala, sanoi hän leikellen kinkkuviipaletta hienoiksi, pitkiksi viilekkeiksi, — oikein kamala!
— Häntä siis ette halua kaupan päällisiksi?
— Huh! Kauhistus oikein ruumistaan karsi. Hetken äänettömyyden perästä, jonka kestäessä hän söi maukkaan voileipänsä, jatkoi hän: — Mutta on sitä pontta siinä eukossa! Minä sanoin hänelle haluavani tytöntypykkää luonani käymään, tahtoisin näet kuulla miltä hänen äänensä minun musiikkisalissani kuuluisi. — Mutta ajatelkaas! Muori katsoi minua kiireestä kantapäähän ja vastasi: — Milloin vaan käskette, niin minä seuraan Linaa luoksenne. — Mutta, rakas serkkuni, mitäpä luulisitte maailman ajattelevan jos senlainen kummitus talooni astuisi? Vanha Dorani kai repisi silmät hänen päästään.
— No mutta, vastasin leikillisesti, — mitähän maailma ajattelisi, jos niin kaunis tyttö taloonne tulisi?
— Minä tietysti ensin lahjoittaisin hänelle siistit vaatteet, sanoi hän kysymykseeni vastaamatta. — Ja te, Anita rouva, voisitte tehdä seuraa hänelle ja —
— Oi taivas! oletteko järjiltänne hyvä herra raatimies? huusin harmistuneena. — Tahdotteko minun turvissani taloonne kuljettaa kerjäläissoittajaa?
Hän katsoi minuun ihmetellen, punastui ja vaikeni.
Siihen asia sillä kertaa loppui. Ainakaan siitä ei sen enempää puhuttu. Enkä joutanut paljon vieraamme kanssa seurustelemaankaan, syksy kun näet on runsastöinen aika emännälle, jolla on iso talous hoidettavana. Sitä paitsi piti minun Lenkwitziäkin silmällä pitää — se oli vanhimman poikamme omistama tila, jonka hän oli kummiltaan perinyt. Isännöitsijä oli tosin luotettava mies, mutta kumminkin —
Tuon tuostaankin tuli joku lapsista kertomaan: