Olisin toden totta mielelläni nähnyt heidän lähtevän, sillä aloin aavistaa onnettomuutta.
— No, hän ei kumminkaan missään tapauksessa onnistuisi, selitti hän kiivaasti ja muutoin lempeät silmänsä säkenöivät. — Linani ei koskaan saa tulla niin onnettomaksi kuin äitinsä, sen olen hänelle suoraan sanonut.
— Mitä tarkoitatte?
— Mitäkö tarkoitan? Minä tarkoitan, että Lina on kaunis ja sivistynyt tyttö, jolla voi olla vaatimuksensa. Niin, niin — kyllä hän on sen huomannut, armollinen rouva. Eilen illalla meni hän oikein hämmästyneenä tiehensä, kun hän tuli Linalle makeisia tuomaan ja kauniilla sanoilla mielistelemään. Ei, hyvä herra Mehrboom — se ei käy päinsä paitsi myrttiseppelettä ja morsiushuntua. Ensin alttarin eteen!
Seisoin kuin kivettyneenä ja tuijotin vanhaan viulunsoittajattareen. — Teidän Linanne ja — raatimies Mehrboom? sain vaivoin sanotuksi. Te ette todellakaan — ette suinkaan ole vaatimaton, hyvä rouvaseni, täytyy minun sanoa! Tehkää nyt hyvin ja menkää tiehenne! Osotin ovea. — Ja pankaa sitten kapineenne kokoon niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana.
Ymmärtämättömiä sanoja mutisten meni hän tiehensä. Luumumarmelaadista en enää mitään välittänyt. Minulla ei ollut rauhaa missään ja odotin hartaasti iltapäivää, jolloin mieheni ja raatimies Mehrboom tulisivat takaisin. Herrat olivat näet jo aikaisin aamulla matkustaneet pois. Minusta se päivä oli loppumattoman pitkä. Ja kun molemmat ystävykset lokakuun iltahämärässä palasivat kotiin, olin saattanut mieleni liiallisesti kuohuksiin.
Tietysti menin ensimäiseksi mieheni kanssa hänen huoneeseensa ja kerroin vapisevalla äänellä mitä oli tapahtunut.
Hän ei sanallakaan puhettani katkaissut. Vihdoin virkahti hän: — Eihän Mehrboom enää ole mikään poikanen!
— Mitä sillä tarkoitat?
— Että sinun täytyy antaa hänen hoitaa itsensä oman mielensä mukaan.