— Mitä hän sitten tahtoo? Sehän on pelkkää mielettömyyttä!
— Minä en tiedä mitä hän tahtoo. Mutta yhden asian minä voin sinulle ilmoittaa — js se on se, että hän korviaan myöten on suloiseen Mignoniisi rakastunut.
— Heinrich! huudahdin. — Herra Jumala — aivanhan se on mahdotonta.
— Tuskinpa itsekkään tahdoin sitä uskoa. Kun hän tänään uskoi sen minulle, puhuin melkein suuni sijoiltaan, saadakseni hänet järkeensä. Turhaan! Lina — tahi ei ketään! Lina vain hänen onnestaan puuttui, elämänsä loppuun tahtoi hän kuulla hopean heleää helkytystään. Ja ellei se voi käydä päinsä, niin hän ei tiedä mikä hänet perii. No niin — kunnon miehellä on senlaisessa tapauksessa vain yksi ainoa keino!
— Mutta eihän sen voi antaa tapahtua! huudahdin minä. Ajatteles, tuo mierolaisraukka — ja kunnon, rehellinen, jalo ja varakas Mehrboom! Ei, Stetten, se ei saa tapahtua! Mene sinä sinne alas ja laita nuo onnettomat naiset matkaan. Anna saattaa heidät lähimpään kaupunkiin vaikka parhailla nelivaljakkaisilla vaunuillamme, kunhan vaan menevät matkoihinsa! Sillä välin minä menen Mehrboomin pakeille ja koetan selvittää hänen sekavaa päätään.
— Ei se onnistu! huusi mieheni jälkeeni.
Kolkutin Mehrboomin ovea, mutta sisäpiika sanoi herra raatimiehen menneen alas puutarhaan. Kiiruhdin takaisin alas. Oliko hän jo mennyt majalaan?
— Mehrboom! huusin ulos pimeään. Kuului kuin kahinaa, ja aivan oikein — sakeasta lokakuun usvasta sukelsi juuri vieressäni näkyviin kookas olento. — Minä etsin teitä, Mehrboom! Missä kummassa te juoksentelette?
— Täällä! sanoi hän tukehtuneella äänellä.
— Mitä te täältä ulkoa usvasta etsitte?