— Ei, niin ei saa käydä! En voi kärsiä tuota kauheaa äitiä, hän on niin rapistuneen näköinen ja käytöksensä on rumaa, se muistuttaa huonoimpia kapakoita, yhki hän.
— Mutta hän on Linan äiti, sanoin vakavasti, — hän omistaa tytön Jumalan ja ihmisten lain mukaan.
Hän vaikeni ja huokasi syvään.
— Miksi pitää tuon kurjan äidin olla olemassa? huudahteli hän kiivaasti. — Ellei häntä olisi, niin painaisin jo tällä hetkellä tytön sydäntäni vasten — — mitä se oli? kysyi hän hiljaa ja puuttui minua käsivarteen, — kuului aivan kuin olisi joku tässä läheisyydessä nyyhkyttänyt.
— Jumal' auta, eihän täällä ketään ole! sanoin rauhoittaen häntä. — Majalahan on maantieojan tuolla puolen. Rakas, hyvä ystävä! rukoilin minä, — osottakaa minulle sen verran ystävyyttä, että ainakin koetatte unhottaa tuon tytön! Intohimonne on liian äkkiä syttynyt, se ei voi olla todellinen. Matkustakaa kotiin, ja asettukaa vanhempainne kuvan eteen — ajatelkaa sitten kenen heidän silmäinsä edessä tahdotte rinnallenne asettaa. Uskokaa minua, että haaveenne katoaa ja häipyy niin kuin aurinko huomenna hajottaa syysusvan. Minä pyydän vain tätä ainoaa yritystä! Ellei se onnistu niin vielä sittenkin jää teille kylliksi aikaa turmioonne syöstä.
Kauan hän empi, sitten hän tarttui käteeni. — Tuon onnettoman äidin tähden minä koetan sitä tehdä, sanoi hän huoaten. — Huomatkaa tarkoin — se on yritys vain, Anita rouva! Olen jo ennen sanonut sen itselleni. Hyvä, tahdon koetella itseäni — mutta sen minä sanon teille — —
— Mitä niin, Mehrboom?
— Jos tyttö olisi yksin maailmassa, niin ei kymmenen hevosen voimat voisi minua täältä riistää — kuulitteko, nyt taas kuului kuin huokaus!
— Te houritte, Mehrboom. Tulkaa — kuinka voitte? Tulkaa, minä laitan teille lasillisen punssia — sitten nukutte makeasti ja huomenna matkustatte kotiin Jumalan kirkkaassa päiväpaisteessa.
Hän ei vastannut, mutta minä vedin hänet mukaani taloa kohti. Riemuitsin kun hän oli järjen ääntä kuunnellut ja siunasin mielessäni vanhan viulunsoittajattaren rappiota. Hänestä on siis johonkin hyötyä, arvelin. Ja iltamyöhällä sanoin ukolleni: — Rouva Völkerling olisi tietysti luvannut vaikka mitä saadakseen hänet kiinni. Mutta sittemmin hän varmaan olisi anoppina ilmestynyt — hänhän rajattomasti rakastaa lastaan. Kunnon Oskar Mehrboom! Eipä hän juuri mikään ihmistuntija ole.