Kuolen mielelläni kun tiedän lapselleni tulevan hyvän toimeentulon."
Lenkwitzissä lokakuun 23 päivänä 1816.
Lisette Völkerling.
Niin, siinä makasi nyt nainen, joka oli mennyt kuolemaan lapsensa edestä, ja minä — Anita von Stetten — minä häpesin katkerasti itseenityytyväisyyttä ja että olin niin ylpeästi tuominnut tuon äidin, jonka ainoa toivo ja pyrkiminen oli lapsensa pelastaminen — pelastaminen senlaisesta elämästä, johon kohtalo kerran oli hänet itsensä heittänyt, ja jota hän oli oppinut ylenkatsomaan. Hän tahtoi tyttärensä pelastaa, uhraamalla oman henkensä.
— Kyllä minä lapsestasi huolta pidän, sanoin puoliääneen ja ummistin hänen väsyneet silmänsä. — Niin, sen minä teen! Mieheni tuli samassa sisään ja hänen sylissään itkin, kunnes ankara mielenliikutukseni tyyntyi.
Vanha viulunsoittajatar haudattiin. Toimitettiin niin, ettei tytär saisi tietää äidin tehneen itsemurhan. Tyttönen oli aivan epätoivossa. Jäykkänä ja itkemättä hän istui majalassa äitiä pantaessa haudan lepoon. Hän ei huolinut lohdutuksesta, vaikka kuinka olisin koettanut häntä rauhoittaa.
Raatimies tuli pian takaisin. Ensin hän kohteli tyttöä kuin isä sitten rakastavan veljen tavalla. Ja palattuamme hautausmaalta arveli hän hetken tulleen, jolloin hän voisi sulkea tytön syliinsä ja sanoa, että hän hänen luonaan löytäisi kaikki mitä oli kadottanut — uskollista ja uhrautuvaista rakkautta. Kuulin ulos mennessäni liikuttavat sanat. Ken senlaista hetkeä tahtoisi häiritä? Tunsin kumminkin alinomaista rauhattomuutta — he eivät sopineet toiselleen, ei äidin kuoltuakaan. — Kas nyt saamme ensin kihlajaiset ja sitten häät — nyt olemme lopun edellä; onnettomuus on lähellä! mutisin itsekseni.
Ihmeekseni tuli raatimies aivan kohta luokseni kasvot kalpeina, — Eikö hän tule mukanamme tänne ylös? kysyin.
— Ei, hän vastasi. — Hän ei edes tahdo sielläkään asua, ja rakkaudestani en saanut virkkaa sanaakaan. Hän tuijotti minuun niin kauhistuneena, jotta pelästyin. Hänen täytyy ensin rauhoittua.
— Eikö hän sitten tiennyt, että rakastatte häntä? kysyin kovasti ihmeissäni.