— Pitäisihän hänen se tietää, änkytti hän. — Olen usein puhunut hänelle rakkaudestani, olen häntä syleillyt ja suudellut, vaikka en ole naimisesta ennen puhunutkaan. Luulin sen olevan itsestään ymmärrettävän asian. Mutta hän on niin kaino ja arka — —
— Pelkääkö hän naimisiin mennä?
— Hän työnsi minut suorastaan luotaan, sanoi hän käheästi.
— Matkustakaa pois pariksi päiväksi, neuvoin häntä. Hän näytti yhä alakuloisemmalta.
— No olkaa täällä sitten — minusta nähden. Minä menen häntä puhuttelemaan.
— Menkää, Anita — oi menkää!
Menin sinne alas. Lapsellisen solakka olento seisoi ikkunan edessä, pientä päätään ruskeine kiharoineen, jotka eivät olleet läheskään niin hyvässä järjestyksessä kun pari päivää sitten, jolloin äiti häntä auttoi, painoi hän ikkunaa vasten. Tuntui kuin odottaisi hän jotakin.
— Lina, sanoin hänelle, — tulkaa tuonne ylös! Ettehän voi täällä yksin olla. Herra Mehrboom toivoo eitä seuraatte minua sinne, ja teidänhän tulee hänen tahtoaan noudattaa. Olkaa nyt ymmärtäväinen tyttö ja tulkaa!
Hän ei edes kääntynytkään. — Antakaa minun jäädä tänne, mutisi hän,
— Ei, ei — Lina!