— Oi, antakaa minun jäädä — täksi yöksi vain! rukoili hän. Huomenna — niin, huomenna minä tulen.
— No olkaa vain minusta nähden! — Tiedättehän, Lina, että saatte pitää itseänne herra Mehrboomin morsiamena?
— Äiti sanoi niin, sanoi hän kääntyen. Hän näytti monta vuotta vanhemmalta ja tummissa silmissään kuvastui todellista kauhua. —
— Ettekö sitä itse ymmärtänyt?
— Oi, en — en! En ymmärtänyt että naiminen oli kysymyksessä! sanoi hän torjuen ja kalpeat kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
— Se on teille suuri onni, Lina, että hän tahtoo ottaa teidät vaimoksenne.
— Niin äitikin sanoi, mutisi hän.
— Koettakaa tulla hänen arvoisekseen, lapsi!
Hän ei vastannut. Silmänsä olivat alas luodut. Hän laski kätensä ristiin ja koko ruumiinsa vavahti.
— Hyvää yötä! — Ettekö tahdo ojentaa kättänne hänellekin?