Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti vaan turkkilaisten intoa.
Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.
Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta. Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset sulttaani pidätti itselleen.
Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon. Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.
Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. —
Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön aikana.
Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.
Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.
Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa, jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.
Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku hänen ovelleen.