Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen raskaasta syyllisyydestään.
"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän puoliääneen. —
Mutta — kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. — Se oli joku ystävä! — Mutta kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. — Hänen täytyi päästä pois, ja tulija pidätti häntä.
"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen,
Isidor, sinun ystäväsi!" —
"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! — Mutta — voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? — Mutta mihin? Jos minun onnistuu avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan. — Jakaa? — Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen on ikävää."
"Tommaso!" kuului ulkoa rukoileva ääni. "Etkö muista pyhää lupaustasi?"
"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani pitäminen ei juohdu mieleenikään!"
Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota uskotonta ja poistui neuvotonna.
Haik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.
"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen, lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.