Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.
"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."
Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti hyökkääjää.
"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."
Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.
II LUKU.
Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta, — tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen ovelle ja katoavan sisään.
"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän ollakseen täydellisesti puolueeton.
Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.
Laivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa taskussa.