"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"
Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha, valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.
"Onko kapteeni Jackson kotona?" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.
"Kuka?"
"Kapteeni Jackson", toisti laivuri punastuen.
"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.
"En — varma en tosiaankaan ole", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.
Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan noussutta tyttöä.
"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole varma nimestä… ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."
"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."