Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.
"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"
"Kyllä", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.
"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi kapteeni levottomasti.
"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.
"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?" jatkoi Tillotson.
"Mitä te tarkoitatte?" toisti kapteeni. "Puhukaa, suoraan!"
"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, — saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."