Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.
"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin luona."
"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten, jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."
"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään kajuutan ikkunaan.
"Istutteko pimeässä?" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.
Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.
"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset, otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.
"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen. "Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen kummallinen ja juonittelevan näköinen."
"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.
"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."