"Olen väsynyt", sanoi hän. "Väsynyt ja pahoillani."
Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki oven jälkeensä.
Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta. Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.
"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.
"No? Minähän teen vaan kuten tekin", sanoi Henry.
"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli uudestaan tullut kannelle.
Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti, ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.
"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."
"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."
"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan ymmärrä mikä olisi viisainta."