"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."
Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti…"
"Mitä sinä tekisit?" kysyi laivuri rauhallisena.
"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä olisi koko asia autettu."
"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa, Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.
"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.
"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne", sanoi laivuri. "Heti!"
"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori mies, niin rakastunut kuin lienettekin."
"Asiani on erittäin tärkeä", sanoi laivuri kärsimättömästi.
"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.