"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä rauhallisena.
Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis seisoi hänen edessään.
Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa. Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran sydämentykytyksen.
"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.
Huudammeko kun se menee ohitse?"
Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.
"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi hän perämiehelle.
"Miksi niin?" kysyi tämä ihmeissään.
"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden luukun kansien nostamisessa."
Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe" oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.
"Ohoii! Kuunari, ohoi!" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.