"Halloo", kuului käheä ääni.
"Onko teillä täysi lasti?" kysyi "Merilokin" kapteeni.
"Ei."
"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä viikolla."
"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään levottomuudesta.
"Ette siinä viivy jos puolen tuntia", huusi hän huolestuneena.
Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.
"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille. Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen korvaan.
"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei ole pitempi."
Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.