"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."
"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä nyt."
Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he jatkamaan häiriintynyttä untaan.
Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki uneen.
Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana ja — avonainen maantie edessään.
Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa; kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo olevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten ja kolahutteli tuolia runkoon.
Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse Blondinillekin.
Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi, kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää, nousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.
Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.
"Hyvää huomenta", sanoi kokki väsyneellä äänellä.