Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli. Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän kautta sulloa omenia taskuihinsa.
Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa "punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä, paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.
Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.
"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."
Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon. Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.
"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne."
Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.
"Ooooh!…" huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi
Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."
"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika…!"
Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.