Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.
»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.
Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja rakkautta säteilevinä.
»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni, näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»
»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.
Silloin vastasi kuningatar:
»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»
Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan Maijan levosta ja hyvinvoinnista.
Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä, heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.
»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.