Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä yhä ajettiin takaa.
»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»
»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:
»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»
Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.
Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.
Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni levollisena ja kirkkaana:
»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä, kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit, sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman. Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset, viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään…»
Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa pilkisti pesään.
Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.