Herhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:
»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»
»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»
Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä…
Silloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:
»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»
Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä, siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä, ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.
Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä, ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa, ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot, jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat aseettomina taisteluun niiden kanssa.
Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä. Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä, syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden ylivoimaan.
Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua. Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia. Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.