Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.
»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen. Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.
Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.
Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi
Maijan pistintä.
»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»
Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää, sanoi hän:
»Surmatkaa minut heti!»
»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää. Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen oikeutetuksi.»
Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.
Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä
Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.