»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä. Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»
Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille, joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä voineet rientää hänen avukseen.
Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:
»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»
Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut, nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.
»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»
»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.
»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»
»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla, sen Te kai myönnätte?»
»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä rukoilen Teitä!»