»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»
»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»
»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»
Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.
»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt minä irroitan Teidät kääröstä.»
Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.
Silloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.
»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.
Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen väkevä kovakuoriainen.
»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.