Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun saaliini suhteen?!»
»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi heti tulitte noin hiljaiseksi?»
»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.
»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa koipenne täältä!»
Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei mitään mahtanut.
Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella verkkoaan.
Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.
»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt.
»Koettakaapas, voitteko lentää!»
Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.
Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo, joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.