»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.
»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin pitkäkin matka?»
»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan koko elämäni aikana Teitä unohda.»
Kahdeksas luku.
UUSIA TUTTAVUUKSIA.
Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi, unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.
Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita. Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti miettivän.
Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle, istui viereiselle lehdelle ja tervehti.
Vieras ei vastannut.
»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui, niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi: