»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»
Ja sitten se sulki taas silmänsä.
Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»
Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.
Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan. Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista ei kukaan osakseen halua.
»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun mehiläinen ensin tervehtii.»
Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes enää silmäänsä avannut.
Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.
Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»
Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään harmissaan ja kauhistuneena.