»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen päänsä päällä naureskellen.
»Älkää naurako!» huusi Maija.
Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.
»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo lude?»
Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»
»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani tullut.»
Perhosta nauratti taas.
»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota. Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»
»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun mehiläiskansaan.»
Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja sanoi lyhyesti: