Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä antoi suojaa talven pakkasia vastaan.
Toisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:
»Aurinko on noussut!»
Heti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.
»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»
Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.
»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»
Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.
»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.
»Tuonneko lennetään?»
»Sinne suoraan», sanoi toinen.