Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut tulisivat häntä kohti.
Hänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.
»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»
»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä
Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.
Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät
tosiaankin nopeasti, Maija.»
»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle tuoksuu auringonpaiste.»
»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua mieleesi paluumatkaa varten.»
Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen, autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan. Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.
Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan. Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.
Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä, laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan, tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään, hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.
»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla pistimeni!»