Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua maailmassa.
»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä odottaakaan.»
Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa, jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi. »Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän rinnassa oikein jyskytti.»
»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa pikkuisessa kotelossa.
Frits selitti hänelle asian:
»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet. Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta, ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»
»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»
Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun kultavalossa, taustana sininen taivas.
»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits, »mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten vakavasti minä usein ajattelen elämää.»
»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.