Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä kuin puu olisi ollut suutuksissaan.
Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi otsansa ja hymyili suopeasti.
»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.
Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»
Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset, ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli, miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.
Silloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:
»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»
»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»
»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla, joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista, täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta, että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»
»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on ymmärtääkseni liian suuri.»