Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli paremmat tiedot.
»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei, ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»
Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta, että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään. »Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki, mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»
»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut oikein huolestuneeksi.»
»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin, serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin. Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta, sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan. Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli Agata.»
»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.
Samassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.
Maija katsoi kummastuneena häneen.
»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta, se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»
Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut, että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.