Maija nauroi.
»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen, »Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»
Hannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.
»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena.
»Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»
»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija kummeksuen.
»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu niin hyvin kuin taitaa.»
»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija osanottavaisena.
Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että niitä oli vaikea lukea.
»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma sattui?»
»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»