»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa, jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»
»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon uutta kuulla.
»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»
»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.
»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä, »mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»
»Niin, niin», sanoi Maija.
»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»
»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»
»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa töllistelevät valoon.»
»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää takaisin.»