»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred, Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»
»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne, »erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse; sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan tukkasi.»
»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa, nauraa hihittäen.
»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin omenatarhaa — tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen; sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»
»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling, »jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi ja kankaansa rihmaksi. — Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton — se nielisi koko Lombardian kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; — ja mitä sisareni pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden taskuista. — Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa, toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen, että hän on tullut kotiin toisena miehenä. — Totisesti, sukulaiseni, oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi tulla äitiinsä.»
»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä, näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä. Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä säästivät Sinulta kyyneleet.»
»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi
Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»
»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»
»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen vuoteensa ääressä silloin — hänellä oli autuas lähtö — 'morior — mortuus sum vel fui — mori' — nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen teonsanani.»
»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»